Muistona susta on kuivunut uoma

Petri Nieminen | 30.9.2018 | Blogi

Syyskutuisten virtavesikalojen kutuaika alkaa taas olla käsillä, mutta monin paikoin kalojen liikkuminen syönnös- ja kutualueen välillä kuitenkin edelleen estyy. Vaikka tietyin paikoin myös edistymistä on tapahtunut esim. koskikunnostusten ja veden laadun paranemisen kautta, on perustavanlaatuinen ongelma vesilaissamme korjaamatta. Vesivoimaloiden vesitalousluvat ovat käytännössä ikuisia, eikä monissa tapauksissa toiminnanharjoittajalla ole minkäänlaista velvoitetta järjestää kalojen ja muiden vesieliöiden ylös- ja alasvaellusta joessa. Viime vuosina on lähdetty edistämään mm. erilaisia ylisiirtoja ja teknisiä kalateitä, jotka eivät poista alasvaelluksen ongelmaa, vaan ovat mielestäni puolitiehen jääviä pikaratkaisuja. Huonot ratkaisut ovat rahanhaaskausta ja tähän täytyy tulevaisuudessa saada muutos. Tarvitaan luonnonmukaisia ympärivuotisen virtaaman omaavia kalateitä/ohitusuomia sekä energiataloudellisesti vähämerkityksellisten voimalaitosten purkuja.

Löysin koneeltani vajaat kuusi vuotta sitten kirjoittamani aihepiiriä sivuavan julkaisemattoman tekstin Etelä-Savossa sijaitsevista Palokin koskista. Julkaisen sen nyt tässä samalla, sillä aihe on edelleen ajankohtainen:

”Vuonna 2012 Heinäveden kunnantalolla järjestettiin lokakuun alussa Palokki-seminaari. Etelä-Savon maakuntaliiton ja Heinäveden kunnan järjestämässä seminaarissa pohdittiin voisiko Vuoksen vesistöalueeseen kuuluneet Palokin kosket ennallistaa Saimaan lohikalojen kutupaikaksi. On hienoa, että Suomessakin on ryhdytty tosissaan pohtimaan vesirakentamisen tuhoamien, luontoarvoiltaan arvokkaiden alueiden palauttamista alkuperäiseen muotoonsa. Ympäristöhistoria unohtuu helposti sukupolvien vaihtuessa, eivätkä nykyihmiset välttämättä enää edes tiedä, että rumien tierumpujen paikalla on joskus jylissyt upea koski. Pohjois-Savon maakuntajärveksikin nimetty Juojärvi purki vetensä Varisveteen kahdeksan koskea käsittäneen, lähes kymmenen kilometriä pitkän, virta-alueen kautta aina vuoteen 1961 asti. Tuolloin Heinäveden Palokin kylään rakennettiin Palokin voimalaitos. Kahdeksasta koskesta neljä jäi padon yläpuolelle syntyneen tekojärven alle ja neljä jäi kuivaksi, kun aiemmin jokiuomaan virrannut vesi ohjattiin voimalaitokseen. Aikanaan vahvoista lohikalakannoistaan tunnettu koskialue lakkasi olemasta.

Ilmastonmuutoksen myötä vesivoimaa on ryhdytty kutsumaan “vihreäksi” energiaksi sen hiilidioksidipäästöjen vähäisyyden vuoksi, vaikka todellisuudessa laajamittainen vesistörakentaminen on aiheuttanut suuria ekologisia muutoksia ympäri Suomen. Viime aikojen poliittisilla päätöksillä on päätetty ydinvoiman lisärakentamisesta, joten Suomen energiantuotanto tullee kasvamaan runsaasti tulevaisuudessa. Näin ollen on aika alkaa harkitsemaan joidenkin pienitehoisten vesivoimaloiden alasajoa. Palokin voimalaitoksen nykyinen omistaja Pohjois-Karjalan Sähkö Oy ilmoittaa sen vuotuiseksi sähköntuotannoksi 29500 GWh, joka vastaa noin 1500 omakotitalon vuotuista sähkönkulutusta. Esimerkiksi rakenteilla olevan Olkiluoto 3:n tehosta (1600 MW) Palokin vesivoimalan teho (7,4 MW) on vain noin 0,5 prosenttia. Palokin kaltaisilla ja etenkin sitä pienemmillä (alle 1 MW) vesivoimaloilla on tulevaisuudessa yhä vähäisempi merkitys sähköntuotannossa, mutta niiden kalakannoille ja muulle vesiluonnolle aiheuttama vahinko erittäin suuri. Energiayhtiöt eivät voi korvata hävinneitä kalakantoja velvoiteistutuksilla loputtomiin, sillä viljelylaitoksilla ylläpidetyt kannat menettävät elinkelpoisuutensa ajan mittaan luonnonvalinnan puuttuessa. Tämä on uhka mm. Saimaan järvilohelle, joka on äärimmäisen uhanalainen, käytännössä kalanviljelylaitosten varassa elävä, kalalaji. Saimaan järvilohi kasvaa ja syönnöstää järvialueilla, mutta tarvitsee koskialueita lisääntymiseen. Tällä hetkellä lajilla ei käytännössä ole enää lisääntymisalueita jäljellä, johtuen kutujokien valjastamisesta vesivoiman käyttöön. Palokin voimalaitoksen alasajo ja koskien ennallistaminen mahdollistaisi lajin elinkierron palauttamisen tarjoamalla lajin tarvitsemia lisääntymisalueita. On arvioitu, että Palokin koskien vapautuessa Vuoksen vesistön virtakutuisille lohikaloille palautuisi yli 25 hehtaaria lisääntymisaluetta. Kalakantojen elpyessä paikasta voisi kenties muodostua Etelä-Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen virkistyskalastuskohde.

Suomi on jo Rion sopimuksessa vuonna 1992 sitoutunut ennallistamaan rappeutuneita ekosysteemejä ja edistämään uhanalaisten lajien ja niiden kantojen elvyttämistä. Laaja kirjo eri hankkeita useiden tahojen toteuttamina onkin pyrkinyt parantamaan Vuoksen vesistöalueen vaelluskalalajien elinoloja viime vuosikymmenten aikana. Perustavanlaatuista ongelmaa, eli luontaisten lisääntymisalueiden puuttumista, ei kuitenkaan ole saatu poistettua. Saimaan järvilohikantojen aito elvyttäminen vaatiikin muutoksia alueen energiapolitiikkaan, koska tällä hetkellä lisääntymisalueiden määrä on vesistörakentamisen myötä käytännössä olematon. Sotien jälkeen Suomi tarvitsi energiaa ja vesivoiman rakentaminen oli tuolloin ymmärrettävästi hyvä ratkaisu. Nykyään energiantuotannon rakenne on kuitenkin toisenlainen ja joitakin menneisyyden päätöksiä pitäisi pystyä purkamaan. 1500 omakotitalon sähköistämiseen on tänä päivänä löydettävissä korvaavia ratkaisuja, jotka mahdollistavat kahdeksan kosken maisema- ja luontoarvon, kalastusmatkailupotentiaalin ja lähes luonnosta hävinneen lajin elinkierron palauttamisen.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa on myös viime vuosikymmeninä alettu purkamaan pieniä vesivoimaloita niiden alhaisen tehon ja suurten ympäristövaikutusten vuoksi. Washingtonin osavaltiossa sijaitseva Elwha-joki alkoi virrata tänä vuonna jälleen vapaana yli 100 vuoden tauon jälkeen, kun yksityisessä omistuksessa ollut 33 m korkea pato 14 MW voimaloineen purettiin. Pato oli merkitty suojelunarvoisia kohteita listaavaan Yhdysvaltojen historiallisten paikkojen kansalliseen rekisteriin, mutta tämä ei haitannut, koska tahto alueen uhanalaisten vaelluskalakantojen turvaamiseksi oli suurempi kuin rakennushistorialliset tai energiataloudelliset arvot. Tulevaisuus näyttää löytyykö Suomesta lopulta vastaavaa poliittista tahtotilaa ja rohkeutta.”