Kemijoesta, Sierilästä ja kalateistä

Petri Nieminen | 7.10.2017 | Blogi

Kemijoki Oy suunnittelee Kemijoen pääuoman viimeiseen vapaana olevaan virtapaikkaan Sierilän vesivoimalaitosta ja sai tänä keväänä sitä varten KHO:sta vesitalousluvan. Nyt syksyllä alueelta on kuitenkin löytynyt erittäin uhanalainen raakku, joka voi lehtiotsikoiden muotoilun mukaan “uhata” hanketta. Itse toivon, että hanke ei toteutuisi ja alueen luontoarvot säästyisivät. Sierilää koskevassa lupapäätöksessä voimalaan ei vaadita rakentamisvaihessa kalatietä, vaikka varaus siihen tuleekin jättää. Mielestäni kalatievaatimus olisi ollut nykyaikaa.

Luin jo pääsiäisen aikoihin Kari Alaniskan väitöstyöhön (2013) perustuvan kirjan “Lohirosvoja vai isänmaan rakentajia? Kemijoen kalatiettömyyden historia“. Kirja ei ollut kovin posiitivista luettavaa ja siitä jäi surullinen olo. Tai voisi todeta, että surun sijaan koin ärtymystä aikanaan asian tiimoilta vaikuttaneita ihmisiä kohtaan kuten Erkki Aalto, Eemil Luukko jne., jotka eivät enää pitkään aikaan ole itse olleet nauttimassa saavutuksistaan. Vaelluskalakannat olisivat aikanaan olleet pelastettavissa kunnon kalatiet rakentamalla, mutta tähän ei haluttu ryhtyä. Sen sijaan 1950-luvulla harjoitettu viivytystaistelu kalateiden rakentamisen suhteen aiheutti Euroopan suurimman lohijoen vaelluskalapopulaatioiden sukupuuton. Tuohon aikaan perustettiin runsaasti eri komiteoita pohtimaan vaelluskalaongelmaa, mutta lopputulemana oli aina vain lisätiedon tarve sen suhteen, että kannattaisiko kalateitä rakentaa vai ei. Tämän jälkeen perustettiin lisää komiteoita pohtimaan asiaa, kunnes kalakannat olivat lopulta 1960-luvulle tultaessa hävinneet. Tietoa kalateistä olisi jo 50-luvulla ollut saatavissa mm. Ruotsista ja P-Amerikasta, mutta komiteoissa istuvat ihmiset olivat kyvyttömiä käyttämään tuota tietoa. Vaikuttaa siltä, että “lohiongelma” haluttiin tuolloin ratkaista kustannustehokkaasti viivyttelemällä niin kauan, että kannat kuolevat sukupuuttoon. Tämän jälkeenhän kalateitä ei enää tarvittaisi. Tuon aikaiset ylisiirrot olivat enemmän ruoan hankintaa, kuin pitkän aikavälin suunnitelmallisuutta, joka tähtäisi kantojen säilyttämiseen. Suuri osa kaloista meni myyntiin ja parempiin suihin – ei kutupuuhiin.

Tällä hetkellä Kemijoen alimman voimalaitoksen Isohaarassa omistaa Pohjolan Voima ja muut pääuoman voimalaitokset Kemijoki Oy. Tämän vuoden keväällä Lapin ELY-keskus vihdoin avasi Kemijoki Oy:n kalatalousvelvoitetta ja määräsi kalatiet rakennettavaksi. Tuntuu uskomattomalta, että edelleen 70 vuotta myöhemmin Kemijoki Oy käyttää samoja vanhoja argumentteja kalateiden vastustamiseksi. Kalateitä ei tarvita, koska vaelluskaloja ei enää ole. Tämä ei ole kestävää, yhteiskuntavastuullista toimintaa. Tosin eipä kai muutakaan voi odottaa osakeyhtiöltä, jonka perustarkoitus on tuottaa omistajilleen maksimaalinen määrä voittoa – ei ajatella luontoa. Samanlaista argumentointia käytettiin aikanaan muuten Suomen Ateenassa Jyväskylässäkin yhdyskuntajätevesien puhdistamisen tarpeesta: Koska Jyväsjärvestä on “arvokalat” kaikonneet ja se on huonossa kunnossa, niin mitä järkeä sitä jätevesiä on enää alkaa puhdistamaan. Kyseisellä asenteella yhdyskuntajätevesiä alettiinkin siellä puhdistamaan vasta 80-luvulle tultaessa. Viivytystaisteluun kunnon kalateitä vastaan kuuluvat myös kalasydän yms. pikkuhankkeet, joilla pyritään viemään ajatuksia pois itse asiasta ja hämäämään suurta yleisöä mielikuvalla, että jotakin oltaisiin tekemässä. Vaelluskalakantojen palautus vaatisi voimalaitoksiin kunnolliset ohitusuomat riittävillä virtaamilla ja ne tulisi Kemijoen osalta ehdottomasti toteuttaa tulevina vuosikymmeninä. Niillä myös saataisiin kompensoitua omalta osaltaan menetettyä poikastuotantopinta-alaa. Mitään merkittävää muutosta on turha odottaa vapaaehtoisesti tapahtuvan, joten asiaan täytyy voida puuttua lainsäädännöllisin keinoin viranomaisen toimesta. Haitan aiheuttajan tulisi korvata aiheuttamansa haitta itse, eikä sitä tulisi sälyttää haitan kärsijän vastuulle, kuten esim. Iijoen Raasakassa näyttää tapahtuvan.

Lyhytnäköisyyttä on edelleen myös ylisiirtojen suhteen ihan tavan kansalaisten joukossa. Viime syksynä Kittilässä asuessani kuulin huoltoasemakeskustelussa syksyllä verkotetuista vajaasta kymmenestä “Lohi Ounasjokeen”-hankkeen ylisiirretystä lohesta. Tämä on silkkaa typeryyttä tai mahdollisesti tietämättömyyttä, mutta kuvastaa joka tapauksessa hyvin samaa vanhaa 50-luvun mentaliteettia: pyydettäväksihän niitä lohia siirretään. Näin ei kuitenkaan mielestäni ole, vaan ylisiirtojen tarkoitus on palauttaa elinvoimainen vaelluskalojen elinkierto Kemi-Ounasjoen valuma-alueelle. Ylisiirrettyjä kaloja ei lähtökohtaisesti tulisi pyrkiä pyytämään. Maapallo on lainassa lapsiltamme ja kulloisenkin sukupolven päätökset vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Nyt näitä vaelluskala-asioita on vatvottu 70 vuotta, kun ei aikanaan haluttu toiminnassa ottaa ympäristöä ja luontoa huomioon.